2CV, Dyane ja HY

Ei tässä vaiheessa vielä ainakaan varsinainen myynti-ilmoitus, vaan…

Ihminen vanhenee, samoin Citroen-merkkinen kalusto – huollon tarve on kummmallakin mitä ilmeisin, mutta onko aikaa… kummallekaan. 2ceevee-elämään kuuluva asia on oivallinen totuus; “Vain köyhillä on kiire”.
Tuo kiire on henkilökohtaisella tasolla ollut jo useamman vuoden niin sanotusti pinnalla – syitä on monia; työ, perhe, lasten harrastukset, rintamamiestalon ikuisuuspojektit, muut arkikulkimet muun muassa.

Nyt pohdin, että onko tullut aika antaa yhden elämääni suuresti vaikuttaneen aikakauden mennä – onko tullut aika siirtää hallussani oleva sitikkakalusto (ja vähän muutakin kuljinkalustoa) ja niihin liittyvä tuhansien kilojen turhaosavarasto jonkun sellaisen käsiin, jolla vielä on aikaa ja jolta puuttuu tuo edellä mainittu kiire.

Pohdittavana on;
2CV4(6) vm.72 keskipakokytkimellä, ei helpolla museorekisteriin – muuteltu, käytössä kulunut, mutta perusolemukseltaan ok.
2CV vm.63, löytyy tästäkin keskipakokytkin, ns. pahvilaatikkoversio, meriittinä, että on Alpo Suhosen vanha (taitaa tarvia käydä edes kerran Ässien pelissä ja yrittää ottaa Alpoa hihasta kiinni)
Dyane6 vm.68, projekti, johon ei ole vuodenkaan jälkeen löytynyt Ruotsin puolelta “henkilötietoja”, kokonainen kera muutamien tuplaosien (mm. ovet)
Kirjekuoriversioina löytyy ainakin 2CV vm.58 ja 59 (projektiluokitus 7)
+ arviolta 5-7 normiperäkärryllistä osia; kaikkea, runkoja, akseleita, koneita, laatikoita, peltiosia, pikkutilpehööriä.
2 kpl HY vm.76 diesel ja 73 bensa, kirjekuoressa vm.66 henkilömalli
1 kpl BX vm.86

Vaan mikä on moisen läjän arvo – tunnepuolella korvaamaton, mutta aineellisella ja maallisella puolella euroissa mitattavissa ehkä kuitenkin, vai onko?

Viime kesänä en päässyt ajamaan metriäkään 2CV:llä tai HY:llä – ja se on omiaan kypsyttämään ajatusta luopumisesta.

Vaan mitä teen? Nyt menen saunaan ja nähtäväksi jää miten käy…

Muutama ajatus, joka tuolla saunassa pikaisesti käytyäni “löi päälle”:
Fakta 1: Meillä täällä Porissa on jaoselämä elänyt elämänsä. Nykyisin ei voida puhua jaoksesta vanhassa merkityksessään, nykyisin on vain muutamia 2CV-persoonia, jotka tapaavat silloin tällöin, jos silloinkaan. Porin alueen jaosihmisillä on ollut 44 vuoden aikana satoja, tuhansia yhteisiä hetkiä yhdessä 2CV:n ja toistensa kanssa. Muistot elää.
Tuossa kahdeksankymmentäluvun lopussa (jolloin tulin toimintaan mukaan) alkoi toiminnassa olla, näin jälkikäteen nähtynä, lopunajan meininkiä – aktiivit väsyivät, siirtyivät “tallinkerukoille säilytykseen” – no, kyllähän te tiedätte.

Fakta 2: Viimeisin muiden jaoksien tapahtumiin osallistuminen on ollut koska? Ei meistä taida kukaan edes muistaa – Pohjanmaalla ennen muksujen syntymää (vuosi 90) tai Pitsirallissa 95 tai Ke-Sussa vuonna 93. Aikaa on kulunut (omia yhdistelmäajoja en huomioi – PärePitsiKKkuppi 98, 00,02 ja 04) Kiltatapahtumien ja jaoksien toiminnan osalta voisi jopa sanoa, että kateellisena olen viime vuosina seurannut, niin muutamien tapahtumien kasvua kuin muutamien jaoksien aktiivista elämää. Oma lukunsa kateudessa on tekemänne kotimaan reissut ns. raidlaponiet, ulkomaan2CVmatkat ja maailmankokousreissut.

Fakta 3: Vieraantuminen kiltaelämästä on luonnollinen jatkumo edellä mainittujen asioiden jälkeen. Olen tuntenut, että olen jotenkin vaikea persoona killan kannalta – no tunteille ei voi mitään, ei ole oikea tai väärää tunnetta, on vain tunne (avioliittoleiriltä opittua elämänviisautta). Se, että maksaa jäsenmaksun ja saa kuusi kertaa vuodessa Nyytiset on tähän asti tai tällä hetkellä vielä riittänyt. Mutta millainen voisi olla arkipäivän kilta, arkipäivän kiltaelämä, ilman suuria taloudellisia tai ajallisia panostuksia – mitä kilta on minulle tänään, mitä se on huomenna, tarvitsenko kiltaa, tarvitseeko kilta minua. Paljon pohdittavaa…

Fakta 4: Meillä täällä Porissa (tänäkin vuonna/taas) lumet suli jo neljännen tai viidennen kerran tänä “talvena” ja ulkona on mustaa – ei siellä ole muuta, kuin mustaa ja märkää, jos ei nyt oteta positiivisena asiana naapurin psykedeelisesti vilkkuvia sinisiä (!), uskomattoman kirkkaita ledulkovaloja tai toisen naapurin “kaamoksen karkoitinta” = lipputankoon Suomen lipun sijasta vedettyä punaista valoletkua, joka sojottaa ylväästi kohti taivasta, väsymättä.

Kaiken tämän takana on kuitenkin jokin positiivinen ajatus, mikä, se jää etsittäväkseni. Kaikkea hyvää teille ja 90-vuotiaalle Suomelle – niin ja kohta 60-vuotiaalle 2CV:lle. Pitäkää toisistanne huoli – varsinkin perheistänne.