Jäi multa yöpaita Salbrisiin

Saa se siellä olla, päätin niin.

Valkoisten lakanoiden välissä nukkumisella on omat puolensa. Ihana illalla oikaista ruotonsa pehmeällä patjalle, vetää peitto niskaan ja työntää käsivarret puhtaiden, sileiden, viileiden lakanoiden ja tyynyn väliin… ja krooh pyyh…

Mutta tällä kertaa yhdistelmä valkoinen yöpaita ja valkoiset lakanat ja kiireinen mademoiselle joka sipaisee kierroksellaan kärryynsä koko kangasröykkiön sängystä taisi koitua hyvin palvelleen Nanson kohtaloksi. Saattaa myös olla niin että paita vain päätti jäädä Ranskaan, suorastaan karkasi minulta. Toivotaan että se pärjää pesulakierroksen jälkeen Chaneleiden, Dioreiden, Gaultierin, Hermesin, Vuitton, Laurentin ja muiden hienojen ranskalaisten merkkien seurassa. Uskon kyllä että se osaa pitää puolensa eikä nyt ihan lattialuutuksi päätyisi. Mon dieu!

Salbris on pittoreski muutaman tuhannen asukkaan tyypillinen alueensa pikkukaupunki. Kaupunki joka meni aivan sekaisin rättärikansasta. Keskusta oli yhtä hullunmyllyä joka paikasta pölähtävien, pörisevien 2cv-sukuisten kulkimien ja niiden meluavien, ylikierroksilla käyvien kuljettajien ja matkustajien elämöinnistä. Kuljeskelin aamuisin liikkeissä ja kaduilla ja seurasin paikallisten asukkaiden, boutiquen myyjien ja brasserieiden ja pâtisserieiden työntekijöiden reaktioita aiheutetusta sirkuksesta. Hyvin jaksoivat suhtautua, naureskelivat vain. D’accord, D’accord.

Kaupunki oli muutenkin panostanut aiheeseen, liikkeiden ikkunat oli koristeltu erilaisin rättäriaihein ja Citroën-tavaraa oli monen liikkeen valikoimassa tosi paljon. Hotellimme ruokasalissakin oli tauluja ja koristepeltirättäreitä myynnissä.

Maailmankokoushan oli mahtava! Toki tyypillistä fransmannien sähläystä että käytännön järjestelyt prakaavat aina sieltä vieraan kannalta tärkeimmästä päästä mutta C’est la vie! Paikallisillehan riittää että on hauskaa, mekkalaa, syötävää ja juotavaa ja kun aurinkokin vielä paistaa niin ei hätiä mitiä vaikka on jonoja ja tukkoisia vessoja ja muuta mikä ei muualla tulisi kuuloonkaan. Merci beaucoup!

Mutta syötävää ja juotavaahan riitti. Paikallinen supermarche oli varsinainen tavarataivas. Ajattelin että jossain vaiheessa on ei-oota tarjolla mutta ei. Hyllyt notkuivat ihan viimeisinä päivinäkin ja aina tuoretta. Juustotiski oli niiin pitkä ettei mitään rajaa. Ja kyllä tuli syötyä! Ihan älytöntä miten paljon meni patonkia. Une baguette, s’il vous plaît. Söin varmaankin – meinasin kirjoittaa kottikärryllisen, mutta sanotaan aiheeseen liittyen – peppurepullisen patonkia parin viikon aikana, ja arvatkaa vaan minne se varastoituu – juuri sinne! Oh la-laa.

Siksi onkin syytä esittää kysymys, miksi ranskattaret eivät liho (Mireille Guiliano 2010) Sen verran olen aihetta sivunnut kirjailijan edellistä opuksesta että kaikki perustuu kohtuullisuuteen! (Ei siis heinähäkillistä herkkuja yhteen ihmiseen vaikka niitä koko ajan tarjolla onkin.) Ja kävelemiseen! Salbrisissa käveltiin kilometritolkulla, meilläkin oli kaksi leiriä, varsinainen leiri sätkäkylässä ja toinen hotellissa. (Hotellihuone oli muuten lähempänä suurta telttaa.) Mutta lompsittavaa siis riitti. Onneksi. Sai sulatella syöminkejään.

Mutta Pariisissa sitä vasta kävelläänkin. Siellä olimme ennen Salbrisia. Madamet kävelevät aina kuulemma paikasta paikkaan. Ei mennä autolla ovelta ovelle. Ei tietenkään kun parkkipaikat ovat kiven alla. Kivitalon alta mekin löysimme kuin ihmeen kaupalla kaupungin viimeisen vapaan ruudun parkkihallista jossa eläkeiän ohittanut monsieur otti meidän vähän epäilevästi vastaan. Une heure. Yksi tunti. Kuka on tunnin Pariisissa? No me oltiin ja siinä ajassa näki Basilique du Sacré Cœurin, horisontissa siintävän Eiffelin tornin ja Montmartren taiteilijakukkulan. Ja Moulin Rougen! Da-dada dada daa daa, Da-dada dada daa daa elehti ystävämme André muutama päivä ennen Pariisia kotonaan Belgiassa, koikkelehti ympäriinsä nostellen koipiaan ja venytellen rintamustaan luoden sillä-silmällä -katseita. “You have to go to Muläään Ruuuze!” Ja siinähän se olikin, keskellä Tour de Francen päätösjuhlan aiheuttamaan kaaosta tuo revyy- ja burleskitaiteen mekka silmiemme edessä. Naks, naks, pari kuvaa julkisivusta, muuta ei tarvittu. Käyty on. Superbe!

Montmartre oli täynnänsä baskeripäisiä taiteilijoita tauluinensa ja tietenkin Edith Piaf -kopio joka kailotti Milordia kurkku punaisena. Tauluja oli tarjolla jos jonkinlaista ja olisi sieltä voinut jotain ostaakin mutta juuri sillä hetkellä, siinä pistävän auringon alla, kahviloiden kilinässä, ruokien tuoksussa, miljoonakaupungin pauhussa, niiden japanilaisten turistien tönimänä ajatus maistui liian klišeeltä että ei tullut oikeasti edes hintojan kyseltyä. Mutta punaviiniä ja patonkia! Se ei maistunut klišeeltä silloin eikä myöhemminkään, ja siitä se sitten lähti, käsistä tuo kohtuullisuus. Ehkä kuitenkin tunnistatte minut vielä. Ja johan tässä on muutama päivä harjoitettu arkipäivän asketismia ja muutenkin palattu ruotuun.

Kotiin aamulaivalla aikaisin rantauduttuamme haahuilin pihassa, menin kuusiaidasta läpi ja lompsin heinäpellon reunaa pellavavaatteissani läikikkäässä rusketuksessani naapuria vastaan joka oli aamupostia hakemassa. Hän huikkasi korrektina miehenä jo kaukaa että näytät aivan ranskalaiselta! Taisi tietää mistä olimme juuri tulleet. Mutta, mutta, ehkä matkasta jäi muutakin kuin vain patonkia pehmusteisiin… Ben oui!

Pia

Salbrisin keskustaa ranskalaiselta parvekkeltamme:

Paikallisia näyteikkunoita:

Supermarchen lehtihylly:

Yhden hengen salaatti belgialaisittain:

Omakuva Pariisissa: