Jasu

Kaikki sai kohdallani alkunsa, kun hyvä ystäväni kysyi lähtisinkö hänen mukaansa Nurmekseen vuonna 1993 katsomaan hassuja autoja. Siellä kun maailmankokous sinä vuonna oli. Jotenkin siellä pyöritty päivä jätti jotain sisälleni, sillä saman vuoden syksyllä samaisen ystäväni takapihaa koristi punainen Dyane -74. Jota sitten ihmettelin pitkin syksyä, saamatta suurempaa kipinää, ihmetellen että “onpas ruma auto, jos sitä edes autoksi kehtaa kutsua, mistähän siihen osiakaan saa, ei kai tätä kukaan poiskaan osta jos ei vaikka jaksaisikaan kiinnostua ja tuo talvikin tulee, kuinkahan siellä tarkenee”…

Mutta mitenkäs sitten kävikään, edelleen mistään mitään tietämättä, into syttyi marraskuussa, jolloin pari paikkaa ystäväni pohjaan hitsasi, minun tehdessä jarruremontti. Tietenkin etujarrut piti korjata ottamatta lokasuojia pois, homman ollessa kovin helppo vetoakseleiden ollessa tuplaristimallisia… Ja sitten ne katkojan kärjet, mistähän nekin löytäisi. Ei ollut interwebbiä kaverina, ei Haynesin manuaalia, ei ketään kenelle soittaa… Ystävällänikään ei enää kovn tarkkoja muistikuvia aiheesta ollut, vaikka hänellä muutama sätkä ja pari Dyaneakin aikanaan ollut oli, autoilunsakin oli aloittanut isänsä uutena ostamalla kuuskolmosella… Noo, parin päivän etsimisen jälkeen puolalle menevää piuhaa seuraten alkoi kärjet löytyä, tosin ensin piti vielä keksiä kuinka sinne pääsee, eritoten tuon propelin ollessa turhan tiukassa edessä.

Katsastuskin oli varsin mieleenpainuva, marras-joulukuun vaihteessa. Minillä “hinattiin” konttorille, naru vain unohtui välistä… Vuoroa odotellessa (juu, se oli vielä sitä “vara aika, eikä setä silti hymyile”-ajanjaksoa katsastuksissa) tietenkin piti avata katto etuosasta, ja vuoron tullessa kohdalle setä kurkistaa katosta sisään ja toteaa että “moottorissanne on vika, se käy vain kahdella pytyllä”… Loppu olikin sitten helppoa,setä sääti valot, meisti valmistenumeron, mittasi päästöt (halusi vain nähdä kuinka paljon kaksi pyttyä saastuttaa, tuloksena päivän puhtaimmat kaasutinmoottorin arvot). Ja siitä se riemut sitten alkoi, kovaa ajoa nelkulla, eka moottori lopetti vetonsa alle tuhannen kilometrin jälkeen, mutta ei hätää sillä olin “kaukaa viisaana” hankkinut jo toisen moottorin jossa ehjä kampiaksila oli. Harrastus alkoi muutenkin hieman helpottua keväällä -94 hankitun Killan jäsenyyden kautta, monta uutta ihmistä “löysin” kotikaupunkini Jyväskylän alueelta, joilta aina tarvittaessa apua pyytää osasi, ja joille sitten vuosien saatossa osasin myös apuni tarjota…

Mutta se ensimmäinen Kiltatapahtuma. Kyllä pyöri pieniä eläimiä vatsanpohja täynnä, oikeasti tiesin pari ihmistä ketä siellä olla voisi ja tunsin ennalta yhden. Sinne sekaan vain ujona parikymppisenä kollina… Penan-ST oli kyseessä, matkaa sopivasti jo sittemmin kutostetulla Tinskulla (ei tosin nykymittapuuni mukaan matka eikä mikään!), porukan lämminhenkisyys paistoi läpi eikä enää paluuta ollut. Varsinkaan illan jamittelujen jälkeen, Hilikulla-orkesterin basistin lähtiessä käymään jossain, varovainen kysymys että saakos tuohon koskea, ja saihan sitä. Siitä sitten bassosta illan mittaan kitaran kautta koskettimiin eikä kukaan pois lavalta komentanut, uskomaton fiilis minkä sai täysin oudossa porukassa soitaessa… Täältä hyvillä mielin kotiin ja jatkaen kiertämistä tähän päivään saakka, paljon on ystäviä lisää tullut, joitakin poistunut porukasta, mutta melkein aina on uskomattoman kivaa ollut

Nykyään tilanne sellainen on, että vastakkaisen sukupuolen edustajan ansiosta “valuin” hieman alaspäin jättäen Jyväskylän ja asettuen ainakin toistaiseksi Heinolaan. Edelleen aina mahdollisuuden saadessamme liikumme sätkällä, tänä kesänä -72 punaisella nelkulla ekan ostokseni Tinskun odotellessa lattioiden vaihtoa. Tekniikkapuolella on nähty ja koettu kaikenlaista jännää, välillä kovastikin viritettyä tekniikkaa ja välillä taas ajellaan vakionelkulla. Ja se neliveto, haave noin kymmenen vuoden takaa, sekin luultavasti lähivuosina päivänvalon näkee…