Liikenneministeriön byrokratiaa

Onko kellään kokemusta ns. “herleviläisen” myyntiin liittyvistä nykykäytännöistä. Näitä viimeisimmän sukupolven sätkiähän tuotiin eriluvalla Suomeen 1980-luvun lopussa pilvin pimein, kun tuotannon loppuminen oli jo näköpiirissä.
Itse ostin tällaisen maahan tuodun kulkimen v.-98. Tuolloin ajoneuvon maahan tuonut henkilö joutui hankkimaan 1000 mk maksavan erityispäätöksen liikenneministeriöltä auton edelleen myyntiä varten. Maahantuonnin yhteydessä oli haettu ja saatu erivapaus auton tuontikatsastukseen liittyvien, auton ominaisuuksiin liittyvien seikkojen, suhteen. Eli siis vapautusta tietyistä joutavista pikkumaisuuksista kuten kaksinopeuksiset pyyhkimet, moottorin äänen voimakkuudesta, nopeusmittarin tarkkuudesta, sisustusmateriaalin paloturvallisuudesta, sivuovien saranoista, jne, jne, jne, kaikkiaan 16 kohtaa.
Tämä liikenneministeriön päätös on kuitenkin rasite, joka seuraa kulkimen mukana omistajalta seuraavalle, ja myyjä joutuu sen erikseen joka myynnin yhteydessä anomaan ministeriöltä. Jos lupa annetaan, niin ministeriö rahastaa, mutta edellinen omistaja joutui menemään kaikki portaat ylimpään esimieheen, ennekuin lupa heltisi. Aluksi kehoittivat poistamaan rekisteristä ja myymään varaosiksi, mutta heltyivät kumminkin. Varaosiksi?! Hädintuskin sisäänajettu Charleston (37 000 km)!
Onko kukaan kenties viime aikoina tullut myyneeksi/ostaneeksi vastaavanlaista tapausta? Jos, niin miten tämä menee nykyään? Tiedossahan on, että hyötykulkimia katsotaan jo aika karsaasti viranomaispiireissä, ja ne haluttaisiin kernaasti pois liikenteestä, lopullisesti. Vaikka toisaalta, kyllä kai niille edelleenkin raha kelpaa…